OLENKO KARTALLA?

Italialainen rikollisuus on jättänyt jälkensä myös San Marco di Castellabaten vuoristoon. Lenkkipolun varrelta löytyi surullinen rauniohotelli, jonka tarina on kuin elokuvasta. Hotel Castelsandra lepää tyhjillään kotivuoremme kauneimmalla paikalla. Sen seiniä koristavat nyt graffitit ja kasvillisuus valtaa hissukseen elintilaa. Kaikkialla lojuu tavaroita, näyttää siltä, että hotelli on suljettu yllättäen. Googlettamalla ja kääntäjää apuna käyttäen selviää, että vuonna 1974 rakennettu hotelli toimi aikoinaan Camorra-mafian päämajana. Se oli rikollisjärjestöistä Italian suurin, taloudellisesti merkittävin ja pahamaineisin. Hotellin rakensi belgialainen yrittäjäpariskunta, joka ihastui henkeäsalpaavan kauniiseen merinäköalaan. He nimesivät hotellin kuolleen tyttärensä mukaan Castelsandraksi. Mutta kun ollaan Italiassa, niin yrittäjille tuli käsittämätön halu (pakko) myydä hotelli 1980-luvulla – Camorraan kuuluva Nuvoletta-klaani saapui silloin isännäksi Castelsandraan. Uudet omistajat laa...

Jokaisella on oma unelmansa ihanasta ja makeasta elämästä. Minun Dolce Vitani löytyi italialaisesta vuoristosta.  Ulkoa kuuluu määrätietoinen ”Outiii” ja pian oviaukkoon ilmestyy hymyilevä Giovanni Basile. Päivän oliivitarhallaan töissä ollut huvilamme omistaja tuo meille ylpeänä oman tilansa tuotoksia: sitruunoja ja kurpitsan. Elämä Castellabaten reilun tuhannen asukkaan San Marco -kylän vuorella on asettunut omiin uomiinsa. Vuorokausi on heittänyt hiukkasen kuperkeikkaa, tapaan nykyään herätä jo viideltä kirjoittamaan. Töitä tehdessä on huikaisevaa seurata auringon nousua ja kulmakunnan kissojen kerääntymistä ovellemme. Mieheni treenaa joka päivä, se on hyvä kimmoke myös minulle lisätä liikuntaa. Fiilistyyppinä olen laiska lähtemään yksin hikoilemaan, yhdessä sekin on hauskempaa. Täällä ollaan vähän kuin korkean paikan leirillä kuntoutumassa. Eikä todellakaan haittaisi, vaikka muutama kilo jäisi Italian mutkaisille vuoristoteille. Elämämme on hyvin yksinkertaista, mutta samalla u...

Vihdoinkin tien päällä, tätä tunnetta olen kaivannut. Elämäni kolmas autoreissu Eurooppaan vie unelmien Italiaan. Siellä jossain Cilentossa odottaa vuorilla 1800-luvulla rakennettu kivinen mökki uusia asukkaita.   Pari vuorokautta sitten alkanut reissu etenee hyvää vauhtia Tsekistä Itävaltaan. Tiet ovat huippukunnossa ja 120 kilometriä tunnissa on täällä perusnopeus. Vähän arvelutti matkata läpi koronamustan Baltian, siitä selvittiin yhden yön taktiikalla.    Uutena tärkeänä asiakirjana on matkassa mukana koronapassi, sitä olen päässyt näyttämään kahdesti Liettuassa: paikallisessa Lidlissä ja hotellissa. Muuten rajat ovat entiseen tapaan auki, kukaan ei kysele mitään ja esimerkiksi Puolasta Tsekkiin huomasi valtakunnan rajan vain tekstiviestistä, joka toivotti tervetulleeksi.   Olen ensimmäistä kertaa matkassa ilman reissusesejäni, joista Oona tassuttelee nykyään sateenkaarisillalla ja Iitu jäi poikani luo Tampereelle. Reissumiehen kanssa ajelemme kahdestaan, tavoit...