Elämänsiivousta

Katselen myynnissä olevaa kotiani sillä silmällä, että lähes jokainen muistoesine, astia ja vaate on potentiaalinen ongelmajäte. Tai ainakin sellainen, jolle pitää löytyä parissa kuukaudessa tilapäinen sijoituspaikka johonkin varastoon. Mitä haluan oikeasti omistaa? Onko naisella oltava golfhameita kaikissa väreissä?

Olen viime vuosina oppinut aika hyvin luopumaan. Parin omakotitalon tyhjäämisen myötä ymmärrän, että kaikella on elinkaarensa – niin ihmisillä kuin esineillä. Ruotsalaiset ovat konseptoineet karmivalta kuulostavan kuolemansiivouksen, jossa vuosien varrella kerääntyneistä tavaroista luovutaan muistellen ja harkiten. Tämä helpottaa myöhemmin omaisten urakkaa.

Minä kutsun omaa urakkaani elämänsiivoukseksi. Teen luopumalla tilaa uudelle elämälle, otan etäisyyttä tuttuun ja turvalliseen. Mietin tarkemmin, millaisen haluan loppuelämästäni ja toimin sen mukaan. Minulla on vahva tunne, että tavarat ovat turhaa kuormaa ja hidastavat vain menoa.

Ensin käyn läpi muistoesineet. Valokuvat ovat ihania otettaessa, mutta albumit ovat melkoisia tilasyöppöjä. Digikameroiden myötä aika moni kuvamuisto on jäänyt bittiavaruuteen kellumaan, silti kaapeista löytyy vielä iso läjä lasten vauva-, synttäri- ja luokkakuvia. Satoja söpöjä kuvia siirtyykin vaivihkaa opiskelijaboksin varastoon odottamaan, haluaako joku pelastaa omat kuvansa. 

Alan kallistua sille kannalle, että mahdollisten lastenlasteni elämälle ei ole suurtakaan merkitystä, kastetaanko heidät samassa lasikulhossa kuin heidän säkenöivä mumminsa. Kastemalja heilahtaa kirpparikassiin tarjoiluvatien, korujen ja kirjojen kaveriksi. Kuinkahan monta kynttilälyhtyä ihminen tarvitsee, että tunnelma on kohdallaan? Entä mikä on keskivertosuomalaisen kestokassien, maljakkojen ja pussilakanoiden määrä? Kenkiä, pitääkö niitä oikeasti olla viisitoista paria? 

Pahin on vielä edessä: vaatteet. Minulla ei ole aavistustakaan, miten vähän on  sopivasti. On varmaan ihan passeli määrä, jos omistaa parit uikkarit, muutaman juhlamekon ja neuletakin, noin neljät housut ja saman verran huiveja. Tähän settiin seuraksi kymmenen rakkainta paitaa ja mukavimmat urheiluvaatteet, kyllä sillä varmaan selviää. Ja ainahan voi ostaa uusia vaikka kirpparilta.

Enää tarvitsee vain päättää, mitkä vaatekappaleet saavat jatkaa matkaa kanssani. Luopumista helpottaa tiukka linja: pieneksi jääneet vaatteet ovat kohta jonkun toisen aarteita, kuluneet kotoiluvaatteet kuuluvat jätteisiin ja jokainen vaate, jota en ole käyttänyt pariin vuoteen, on auttamatta historiaa. Helppoa hommaa ainakin näin teoriassa. Neljä kassillista kirpparikamaa odottaa ovensuussa lähtöä. Hyvä alku, mutta kaapeissa on vielä elämänsiivottavaa.

Enää 87 yötä lähtöön.