Taiteellista suruterapiaa

Kuva: Kati Saari Photography

”Siihen on jo tottunut, turtunut ajatukseen kuolemasta."

Hattutaiteilija Liina-Maaria Lönnrothin tunsin yhteisten työjuttujen kautta ja valokuvaaja Kati Saaren tiesin vain valokuvista, joita olin ihaillut. Näillä eväillä lähdin perjantaina hakemaan vieraita Malagan lentokentältä. Mitähän tästä oikein tulee?

Espanjan valossa on mystistä taikavoimaa, sillä pian olimme jo syvällä keskustelemassa surusta. Melkein parikymmentä vuotta nuorempia naisia ja minua yhdisti kokemus hiljattain tapahtuneesta vanhemman tai vanhempien menettämisestä – siitä miltä tuntuu, kun sairaus vie voiton rakkaista.

Suruaan voi työstää taiteen avulla, se on oiva apu puhua, miltä kipu tuntuu eri vaiheissa. Pienen taloni olohuoneessa keskustelimme suurilla sanoilla siitä, mistä arjessa ei ehdi avautua: kaipauksesta, itkusta, syyllisyydestä, helpotuksesta, osanotosta ja sen puutteesta, muistoista, unista ja riipaisevasta tunteesta, kun ei voi enää soittaa omalle vanhemmalleen…

Liina-Maaria oli kirjoittanut aiheesta runokokoelman, johon yhdessä valitsimme Katin luontokuvista sopivimmat. Mustavalkoisia, pehmeästi sävytettyjä, hiukan kultaa. Synkästä surusta syntyi kirja, joka toivottavasti kokee päivänvalon ja voi lohduttaa muitakin kuoleman kohdanneita. Oli yllättävää huomata, miten Liina-Maarian runojen sanat kertoivat myös oman kokemukseni. Vaikka jokainen kuolema on omakohtainen, kokemus on monin tavoin samankaltainen.

Hattujuttuja ja suosikkikohteita

Kun saa hattujentekijän neljännessä polvessa vieraakseen, niin totta kai silloin hattuillaan viimeisen päälle. Onneksi aurinkokin oli vahvasti läsnä ja sain uudistaa ihanan Tella-kukkahattuni. Päätin näyttää vierailleni kaksi kestosuosikkiani, kirppiksen ja Mijas Pueblo -vuoristokylän.

Lauantain ykkösjuttu Fuengirolassa on Feria-alueella järjestettävä kirpputori, jossa löytyy monenlaisia aarteita huippuedullisesti. Se on vaarallinen paikka, sillä vaanivien taskuvarkaiden lisäksi sinua uhkaa totaalinen hullaantuminen. Aika monta vaatetta lähtikin mukaamme.

Jokaisen viikonpäivän huippukohde on Mijas Pueblo – kylä, josta löydän joka käynnilläni jotain uutta ihasteltavaa. Sen valkoisissa taloissa, putiikeissa ja kiireettömässä tunnelmassa on jotain, mikä vain lumoaa minut.

Olen nyt asunut Fuengirolassa kuukauden. Miltäkö tuntuu? Hämmentävän ihanalta, jotenkin hassulta ja huikealta samaan aikaan. Joskus en oikein edes muista, miten kaukana Suomesta olen, kun kännykän avulla kaikki läheiset ovat likellä. Elämä Suomen eteläisimmässä kaupungissa – kuten tätä suurta suomalaisyhdyskuntaa kutsutaan – on leppoisaa.  

Lisää Tellasta: