Korona – kuoleman kapellimestari

Aluksi se oli kaukainen vaara Kiinassa, sitten se hivuttautui ystäväni arkeen Italiassa. Kun matkustimme maaliskuun alussa matkailuautolla läpi Euroopan, en vielä tajunnut, että se piru vaanii kantapäilläni.

Elämä on nyt pelkkää koronaa. Tuon tappavan viruksen sävelkulku varjostaa jokaista hetkeämme, kännykkääni tulevasta sisällöstä on varmaan 95 prosenttia tuota perkelettä. Suomessa kriisi on edennyt vaiheeseen, jossa sen kamaluus alkaa pikku hiljaa aueta meille huolettomillekin. Kun aamulla ensimmäisenä lukee uutisen, jossa lääkäri kertoo koronan oireena olevista hengitysvaikeuksista, alkaa kurkkua kuristaa. Oikeasti, tässä ollaan todella lirissä.

En uskalla edes ajatella, mitä kaikkea tuo kammotus tulee meille vielä aiheuttamaan, mutta varmasti sen myötä olemme oppineet itsestämme ja ympäröivästä maailmasta. Kun joutuu rajoittamaan kontaktit minimiin, tulee niistä läheisistä entistä tärkeämpiä – livenä ja verkkoyhteyksien päässä.

Muutaman kuukauden vanhana viestintäalan yrittäjänä olen myös oppinut, että mystiseen virukseen eivät päde Google-mainonnan säännöt ja perinteiset tavat toimia. Onhan se hämmentävää, kun ei ole yhtään tekemätöntä työtä. Ei auta kuin roikkua somekanavissa etsiskellen toivonsäikeitä, joihin tarttua viimeisenä oljenkortena.

Kyllä tässä on tullut muutaman kerran itku pitkästä ilosta, jota tuli koettua viimeiset kuukaudet Espanjassa. Onneksi en silloin tiennyt, millaisen elämän kevään 2020 saimme. Toisaalta, jos olisin tiennyt, niin olisin nauttinut vielä enemmän huolettomasta ajasta karavaanarina Euroopassa. Nyt nuo poskisuudelmien täyttämät päivät ovat epätodellista elokuvaa – olinko minä todella siellä?

Korona on kutistanut elämän pikkuiseen kotiimme, sinne muuttaessa ja sisustuspuuhissa tuo hirviö jäi vähäksi aikaa taka-alalle. Ekstroverttinä näin pieniin ympyröihin ja yhteen paikkaan jämähtäminen on minulle iso henkilökohtainen haaste, johon suhtaudun optimistisella uteliasuudella. Pysähdyn hyviin hetkiin ja hengitän syvään. Liikun paljon luonnossa enkä kiirehdi minnekään. En tee enää suunnitelmia, ajelehdin vain myötävirtaan odottaen, että jotain tapahtuu. Sitten, kun on sen aika.

”Mikä ei tapa, vahvistaa”. Harvinaisen tyhmä sanonta, sillä tämä tauti todistetusti tappaa eikä vain riskiryhmässä olevia. Se luo myös joukkohysteriaa ja naapurikyttäystä sekä synnyttää pahaa verta. Kun pinna kiristyy kotioloissa, on huojentavaa purkaa pahaa oloaan arvostelemalla toisia somessa. Helposti sitä kuvitelisi, että yhteisen uhkan äärellä vahvistuisi yhteisöllisyys ja presidentin toive henkisestä läheisyydestä. Minä en ole huomannut näin hurskaita kasvupolkuja, enemmän on tullut esiin ihmisten itsekkyys ja huoli oman pikku navan ympärillä tapahtuvasta liikkeestä.

Nyt muuten toteutuu (olosuhteiden pakosta) ystävien minulle antama arvokas neuvo tahdin hiljentämisestä ja paikoilleen hetkeksi jäämisestä. Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että minun kannattaisi lopettaa jatkuva ”vierivä kivi ei sammaloidu” -juokseminen paikasta toiseen. Olisin kyllä pienemmälläkin signaalilla uskonut, ei tähän henkilökohtaiseen downshiftaus-projektiini olisi koko ihmiskuntaa tarvinnut valjastaa.

Aika näyttää, millaisen sopan tuo tulevien kauhuleffojen valtias meille vielä keittää. Kuinka monen pitää kuolla koronaan ennen kuin syntyy se kuuluisa laumasuoja tai keksitään rokote? Voihan toki myös olla, että tästä kammottavasta kokemuksesta otetaan porukalla opiksi ja maailma muuttuu paremmaksi paikaksi elää. Tosin pidän tätä skenaariota valitettavan epätodennäköisenä.

Tätä kirjoittaessani kännykkään tullut viesti ilmoitti: ”Saadaan tehdä se iso projekti, ensi viikolla voidaan aloittaa sen kanssa”. Räpyttelin ilon kyyneleitä, tuntui kuin perhonen olisi liihottanut läpi huoneen. Ehkä se minun uneni pakkaamisesta matkaa varten toteutuu nopeammin kuin kuvittelen. Ehkä korona yllättää hiipumalla yhtä yllättäen kuin se ilmestyi elämäämme ja lopettaa kuolontanssinsa.

Kuvituskuvat ovat muistoja Eurooppatourilta, ajalta ennen koronaa.