Capisci, se on menoa nyt sorella!

Ystävyys voi siivittää huikeisiin seikkailuihin. Joskus sitä onnistuu ja löytää sielunsiskon, jonka kanssa voi muuttaa vaikka Suomen kylmää talvea pakoon Italiaan. 

Se lähti lapasesta viime syksynä ihan viattomasta puhelinsoitosta. Muutama vuosi sitten Espanjassa asuessani ystävystyin Annikaan, jonka kanssa koirat ja ajatukset tuntuivat heti kulkevan samassa tahdissa. Koronan vaivaamassa maailmassa kahta levotonta seikkailijasielua alkoi iltojen pimetessä ahdistaa: pitäisi päästä taas kylmyydestä lämpöön ja valoon.

”Miten olisi, jos lähtisimme yhdessä talveksi Italiaan?”

Viaton heittoni Annikalle jäi kytemään alitajuntaan. Kun sitten yhtenä yönä valvoessani tuli netissä vastaan hurmaava 1890-luvulla rakennettu mökki eteläisessä Italiassa, viesteilin syötteen Annikalle.

”Nyt löytyi meille potentiaalinen majapaikka.”

Ja hupsista, tuo toinen samanmoinen nappasi kopin ja pian singahti Suomesta WhatsApp-viestejä Italiaan. Kysäisin mieheltäni, että mitäs hän tuumisi talvesta kahden puheliaan naisen ja parin koiratyttösen kanssa. Ei kuulemma olisi ollenkaan mahdoton yhtälö ja täällä me nyt sitten elelemme Italian auringon alla kuin uusnuoret konsanaan, kolmistaan edullista pastaa kokkaillen. Annikan mies on tulossa myös tänne, kunhan töiltään ehtii.

Olen yllättynyt, miten mutkattomasti paluu opiskeluaikojen soluasumiseen tapahtui. Jokainen osaa ottaa oman tilansa ja hakea rauhaa, kun sitä kaipaa. Minulle omia hetkiä ovat aamut, jolloin herään kuuden kieppeillä kirjoittamaan. On huikeaa seurata ikkunasta, kuinka aurinko valaisee maiseman. 

Mutta vielä mykistävämpää on iltapimeällä, kun sadat valot loistavat lähikylissä ja vastakkaisella rannalla sijaitsevalla Amalfin rannikolla. Siitä näkymästä ei voi saada tarpeeksi.

 

Eläimellistä menoa
jouluaattona 

Mökkimme sijaitsee vuorella noin parin kilometrin päässä San Marco di Castellabate -kylästä. Vuorelle vievän tien varrella on vain muutama talo ja tienoilla pyörii aika monta kissaa. Surukseni valkoinen Blancoksi nimeämä kaunotar kuihtui silmissä sairauden uuvuttamana eikä enää ilmestynyt ovellemme.

Muutenkin kissat äänestivät jaloillaan, kun Annika saapui joulukuussa mökille koirien kera. Ainoastaan pikkuinen Snadiksi ristimämme kissanpentu uskaltautui aamuvarhaisella tervehtimään ja vaatimaan nälkäisenä ruokaa. Minua huolestutti, että kuinka tuo pikkukisu selviää, kun emme enää maaliskuussa ole ruokkimassa sitä. Onneksi yhtenä päivänä näin, kun mökkitiellämme ajoi auto hitaasti ja pikkukisu juoksi sitä kohden. Vanha mies avasi auton oven ja kissa hyppäsi kyytiin. Kysyin mieheltä, että onkohan hän kisun omistaja. Kyllä vain ja oikea nimi on muuten Piccolo. Mikä onni, enää ei ole huolta kissanpennusta.

Annikalla on kaksi jackrussellia, nelivuotias Panda ja kaksivuotias Jacklin. Nuorempi on innokas puuhastelija (katso video), Jacklin tykkää leikkiä kaikkien kanssa. Myös mökin naapurissa laiduntavien lampaiden, jotka eivät olleet ihan yhtä innostuneita vauhdikkaasta koirakaverista. Jouluaattona Jacklin aloitti ”jahtaamisleikin” lampaiden kanssa sillä seurauksella, että yksi lampaista karkasi kauhuissaan aitauksesta. Siellä me sitten porukalla etsiskelimme hämärtyvässä aattoillassa kadonnutta lammasta.

Jouluaamun suuri TAPAHTUMA oli, kun Annika kävi laskemassa lampaat ja kaikki NELJÄ olivat aitauksessa. Nyt siellä aitauksessa asustaa viideskin lammas, karitsa nimeltään Arvo. Me saimme kunnian nimetä sen suomalaisittain.

Mökki maailmankuulun
oliivitarhan naapurissa

Vaikka olemme asustelleet täällä Cilenton rannikolla vasta muutamia viikkoja, sen asukkaiden ystävällisyys on tehnyt suuren vaikutuksen. Käymme kolme kertaa viikossa mieheni kanssa kuntosalilla, jossa on aina sama porukka treenaamassa. Jokainen tervehtii ja tunnelma on tosi kotoisa. Vaikka meillä ei ole yhteistä kieltä (vain salin vetäjä osaa englantia), niin se ei haittaa. Treenaaminen on yhteinen kieli, jota kaikki sujuvasti puhuvat.

Naapurissa olevaa hulppeaa taloa asustavat sveitsiläiset Gennaro ja Margherita, ystävällinen ja eläinrakas pariskunta. He ovat kunnostaneet talonsa vuosien aikana vanhasta kivikehikosta upeaksi lukaaliksi, lisäksi suuressa oliivitarhassa on harmoninen kokonaisuus piharakennuksia ja idyllinen vierasmökki, jossa asui aikaisemmin tilan puutarhuri.

Gennaro on eläkkeelle jäänyt pankkiiri, joka on innostunut puutarhanhoidosta ja oman sadon kasvattamisesta. Hänen vaimonsa Margherita puolestaan kehitti Casa del Sol -tilalla kasvavista oliivipuiden öljystä niin huipputuotteen, että se on viime vuosina palkittu useaan otteeseen maailmalla. Suunnitelmissa on, että ensi syksynä osallistumme maailmankuulun oliivitarhan sadonkorjuutalkoisiin. Sinne tapaa tulla apuvoimia ympäri Eurooppaa ja kauempaakin.

Giovannin rytmittämää mielenrauhaa

Parasta tässä yhteisöllisyydessä on ehdottomasti Giovanni, talvikotimme omistaja. Hän kurvailee joka arkiaamu 40 vuotta vanhalla Fiat Unolla vuorille mökkimme oliivitarhalle, jossa hänellä on oma miesluola. Parikymppisenä Paavin palvelukaartissa ollut Giovanni on ottanut Annikan ja minut siipiensä suojaan. Harva se päivä hän ilmestyy mökille itse kasvatettujen tuoreiden hedelmien, vihannesten ja yrttien kera. 

Annikalla ja Giovannilla oli yhteinen koira-aitausprojekti ja siitäkös tuo aktiivinen papparainen innostui: hän huomasi Annikasta, että suomalaiset naiset ovat ahkeraa työväkeä. Täällä alkoi työleiri, jossa erityisesti Annikalla on iso rooli olla isännän assistenttina.

Olen hengaillut mukana työporukassa sen verran, että en menetä täysin asemaani Giovannin silmissä. Noista italiaismiehen vilkkusilmistä puheen ollen, oli todella ihana huomata, kuinka vanhan herran olemus syttyi, kun hän sai seuraa pihapuuhiinsa. Lievästi jännittyneenä odotan, millaisen työprojektin hän meille seuraavaksi keksii. Terassin alla on keskeneräinen huone, johon voisi remontoimalla rakentaa lisämajoitustilaa mökkivieraille…

Kolme vuotta sitten Espanjassa alkanut ystävyys Annikan kanssa on vahvistunut Menoa Dmc Oy yhtiökumppanuudeksi ja italialaiseksi sorella-sisaruudeksi, joka kannattelee sitten vanhoinakin päivinä. Alun perin oli suunnitelmissamme jatkaa matkaa tammikuun puolivälissä Sisiliaan, mutta päätimmekin jäädä tänne vielä kuukaudeksi. Castellabaten vuorella meidän on hyvä olla, täällä on tarjolla kauniita maisemia ja sitä kaivattua mielenrauhaa. Ja kun levoton mieli valtaa, voi lähteä pikku seikkailuille toinen toistaan idyllisempiin naapurikyliin.